Huljalan koronaa
Tasan eivät käy onnen lahjat. Niin toisesta maailmasta tuntuu olevan osa ihmisten koronatuntemuksista. Perusterveellä maanviljelijällä ovat asiat toistaiseksi aika ennallaan. Merkittävimmät vaikeudet ovat varmasti kausityövoiman tarvitsijoilla sekä niillä, joilla oma tai perheenjäsenen perussairaus kasvattaa riskejä. Oma sairastuminen kiireaikaan on toki riski, johon tiloilla on varauduttava oli koronaa tai ei. Epidemian painottuminen pääkaupunkiseudulle kuitenkin piti mielestäni sairastumistodennäköisyyden maatiloilla maltillisena.
Tilallamme kasvatetaan pääasiassa puimurilla korjattavia kasveja: härkäpapua, hamppua, tattaria sekä normaalivuosina myös viime kesän kuivuuden takia kylvämättä jäänyttä rypsiä. Viljelykierron vaatiman nurmen syövät lihantuotannossa oleviat kyyttölehmät. Lisäksi pienellä alalla viljellään avomaanvihanneksia. Kiitos vihannesten, useat henkilöstöyritykset ovat ottaneet tuttavallisesti yhteyttä ja tarjoutuneet välittämään työvoimaa provisiota vastaan. Vähemmällä olemme kuitenkin näiden yhteydenottojen suhteen päässeet kuin marjatilalliset.
Tilakoon kasvaessa vitsailtiin aikanaan sadan hehtaarin yksinäisyydellä. Tänä keväänä se on kai turvatekijä. Traktorin koppiin yhtäaikaa tunkevat virukset ovat ihan itse hönkäiltyjä. Vihannesmaalla pohjoistuulen kanssa seurustelussa oleellisin infektioilta mahdollisuuksia vievä suojavaruste on villahousut.
Ihmisiä on toki tavattu. Täkäläisessä kulttuurissa konetta hakevaa naapurin isäntää tai eläinten jälkiä kartoittavia riistanhoidon harrastajia ei ennenkään tervehditty poskipusuilla. Juttelemaan kyllä jäädään, jos satutaan pihassa samaan aikaan olemaan ja ehditään. Iso perhe ja ei niin ekstrovertti luonne ovat tietysti vallitsevassa tilanteessa eduksi.
Kivien keruu pellolla on turvallista raitisilmailua, mutta ”kontaktiton” ulkoilu ei ole vaikeaa muutenkaan. Kovin oli toisennäköistä uutiskuvan hölkkääjillä Barcelonassa. Täällä voi halutessaan juosta puolitoista tuntia näkemättä ketään. Kirkonkylään päin olevaan metsään suunnatessa tapasi ehkä yhden tai jopa viisi ihmistä – useimmiten ei ketään. Mainitulla alueella on muuten osayleiskaavassa merkintä ”maa- ja metsätalousvaltainen alue, jolla on ulkoilun ohjaamistarvetta”.
Merkittävin muutos oli se, että meillä toimi pari kuukautta kuusiluokkainen etäoppilaitos. Isommat hoitivat homman itse. Pienempien kohdalla wilman latautumista tuli tuijoteltua ihan riittävästi, joten kyllä koulu saikin alkaa. Tietoliikenneyhteydet olivat myös rajoittava tekijä samanaikaisille livetunneille.
Kaikki liha tilaltamme myydään suoraan. Ravintolat ovat aikaisemmin olleet tärkeä osa markkinoitamme. Se kanava on nyt täysin kiinni. Mielenkiinto kotimaista tuotantoa kohtaan on kuitenkin kasvanut, mikä ei ole ollut haitaksi kuluttajamyynnille. Monet ovat heränneet siihen, että maan rajojen sisäpuolella olevien tuotteiden saanti on poikkeustilanteissa varmempaa, oli kysymys sitten sairaalavarusteista tai tomaateista. Pientä epätasapainoa aiheuttaa se, että kuluttajat ja kokit suosivat erityyppisiä ruhoja ja nyt ravintolalehmätkin pitäisi saada menemään kotikeittiöihin.
Merkittävistä myyntikanavista avoimien ovien päiviä ja markkinatapahtumia on peruttu kokoontumisrajoitusten vuoksi. Onneksi ReKo-ryhmät pyörivät. Rajoitusten vaikutus niiden toimintaan toi jossain vaihessa epävarmuutta ja joissakin ryhmissä on ylläpitäjillä kova huoli esim. turvaväleistä. Etäisyyden pitämisen korostaminen on myös lisännyt voimakkaasti korttimaksujen osuutta, mikä tietysti pienentää myyntikatetta. Yleensä ottaen ihmiset tuntuvat kuitenkin pitävän ulkotiloissa ostamista turvallisempana ja monissa ryhmissä onkin jäsenmäärä kasvanut.
Yksi pienehkö huoli oli varaosaliikenteen mahdollinen hidastuminen. Paljon isompi murhe on kansantalous ja verorasitus. Ostovoiman heikkeneminen ja kansantalouden supistuminen eivät voi olla vaikuttamatta maatalouteen – vaikka ruoka on välttämätöntä. Eikä se koulutuksen ja terveydenhuollonkaan rahoittaminen helpotu.
Kirjoittaja on Huljalan Tupalan maatalousyrittäjä Laura Hämäläinen